Minä olen rämpinyt viikon masennuksessa, maanisuudessa ja apatiassa. Olen tullut pisteeseen, jossa voin joko sokeana uskoa alkoholin ihmeitä tekevään voimaan tai vajota syvemmälle murheen alhoon. Mitä varmemmin valitsen alkoholin. Ja tupakan. Jos en muuta illasta kostu, niin ainakin hetkittäin voin keskittää ajatukseni suustani tupruavaan savuun ja kädessäni vilkkuvaan oranssiin valopisteeseen. Se on mukavaa, vaikka tappaakin minua.

Olen selvinnyt viikolla monesta tukalasta tilanteesta. Minä en ollut se, jolta filosofian opettaja kysyy haluaisitko olla mies. Mitä muka olisin vastannut? Että kyllä, haluaisin olla ja voisin vaikka tappaa itseni, koska en ole. Ei ei ei. Olen käsittämättömän helpottunut, että kysymys meni kaverilleni, joka ohitti sen nopealla "öö, en" -vastauksella.

Minä olen viikon miettinyt, mitä ihmettä elämälläni olen tekemässä ja tullut siihen tulokseen, että on vain oltava. On urheiltava, opiskeltava ja tehtävä jotain työtä. On lakattava välittämättä muista ja ymmärrettävä, että elämä alkaa lukion jälkeen, armeijan jälkeen. On ymmärrettävä, että vaatteita on pakko ostaa. On juhlittava. On ihan pakko juhlia. En millään voi viettää viikonloppuja kotona sulkeutuen itseeni. Se olisi loppu. Se johtaisi vain ylikyltymiseen ja johonkin radikaaliin, lopulliseen.

Tänään kirjoittaminenkaan ei luonaa, ei sitten yhtään. Tänään on täydellisen turha päivä. Painukaa vittuun vaan koko maailma.