Se onkin tuhannesti parempi. En enää koskaan aio menettää 40 minuutin aherrusta. Kuitenkin, tässä osoite uuteen: http://keasin.blogspot.com

Juutun välitunnilla pikkuaikuiskaverini kanssa juttelemaan, enkä kehtaa enää karata päiväkotikaverieni perään (nimitys tulee heidän käyttytymisestään), joten pakenen vessaan. Kun olen pesemässä käsiä, alan yhtäkkiä katsoa itseäni peilistä. Naama on sama, jonka näin edellisaamuna auton sivupeilistä. Silmien aluset eivät ole mustat, vaan ne ovat oikein silmäpussit, kurttuiset ja harmaat. Ne näyttävät hassuilta minun kasvoissani. Hiukseni ovat täydellisesti juuri kuten ne aamulla laitoin. Minulle täydellinen tarkoittaa nätisti olevaa sivujakausta. Juurikasvu kilpailee harmaudesta silmien kanssa, mutta minä keskitän voimani silmiini. Niihin, josta näkee onko ihminen elävä vai kuollut. Minua alkaa naurattaa. Minä hymyilen, irvistän, ilveilen. Nojaan vessan seinään ja haluan jäädä peilin eteen koko välitunniksi. Olen sama henkilö, kuin pari päivää sitten suihkun peilin eteisessä. Minulla on todella hauskaa yksinäni, enkä halua palata keskustelemaan taulun sijainnista pikkuaikuisen pikku sisustusihme-huoneessa. En myöskään halua varmistaa sadannetta kertaa yökyläilystä tai vastata kysymykseen "mitä sulla on ens jaksossa" tai "mitä aineita sä kirjotat". En jumalauta tiedä!

Mutta

ollessani syömässä kolmelta iltapäivällä veli pamahtaa paikalle ja alkaa puhua kirjoituksista. Minä sitten esitän tyhmiä kysymyksiä ja yhtäkkiä tajuan meidän pohtivan, mitä kirjailijan kannattaa kirjoittaa. No kieliä tietenkin. Äidinkielen lisäksi saksa, englanti ja ruotsi. Sitten kirjailijoiden pitää tietää jotain maailmasta ja koska maantieto ei juuri kiinnosta, päädyimme biologiaan. Kuudes ainevalinta on selvä psykologia, koska se on kuulemma samaa kategoriaa kirjailijoiden kanssa. Myötäilen, vaikken täysin ymmärrä, mitä hän vihjailee. Korjatessani juustoa ja kinkkua jääkaappiin veli oivaltaa, että historiahan on tärkein aine kirjailijalle. Minä tyrmään ajatuksen sekunnissa ja väitän opiskelevani historian historiallisista romaaneista (Varmaan!). Veli valittaa jotain, ettei fiktiota voi lukea totena, mutta minä uskon vahvasti oppivani tarvittavan yleissivistyksen Sivistyksen käsikirjasta, joka vieläkin odottaa koskemattomana äidin kirjahyllyssä.

 

 

 

 

Historianopettaja ei meinaa päästää meitä sisään, koska olemme viisi minuuttia myöhässä. Hän torjuu oven raosta pilkistävän pääni ojentamalla levitetyn kämmenensä ja tulee hetken päästä hakemaan meitä ruokalan pöydillä valittajia sanomalla ystävällisesti että hiljaa sitten. Me olemme hiljaa; istumme apaattisina kunnes viime minuuteilla opettaja antaa meille puheenaiheen. Hän kertoo, että eksyi joskus lomamatkalla hissiin, joka oli täynnä pukumiehiä. Mielikuvituksemme alkaa lentää, apatiamme katoaa ja yhtäkkiä olemme kärpäsinä katossa hississä, jossa on mustapukuisia miehiä valkoisilla kauluspaidoilla ja kravaateilla - ja opettaja. Opettajalla on monivärinen havaijipaita ja yhtä moniväriset havaijishortsit eri väriskaalaa (jotta turistius korostuisi). Korvan takana rannalla juodusta drinkistä napattu paperisateenvarjo. Kainalossa bampumatto ja raidallinen pärekassi, josta pilkistää mauttomalla tyttökuvalla varustettu pyyhe ja auringossa hälvennyt Fanta. Jaloissa varvassandaalit ja päässä oranssi aurinkolippa. Saatamme aistia pienen kuilun salkkuja kantavien miesten ja opettajan välillä. Näky naurattaa meitä ja huomaamatta tuntikin on kulunut loppuun. Katoamme luokasta ensimmäisten joukossa vilkuillen opettajaa, joka on jo ehtinyt unohtaa, että meidän piti päästä luokasta viimeisinä.

Englanninluokassa minulla on kevät. Avonaisesta ikkunasta tulee raikas tuulahdus, joka saa urheilukentän kulman puut näyttämään lapsuuden päiväkerhon pihalta. Siellä on syksy ja me keräämme punaisia ja keltaisia vaahteranlehtiä ja väritämme paperia puuta vasten. Sitten on taas kevät, mutta olen vieläkin päiväkerhoikäinen. Saan vaihtaa talvisaappaat prinsessalenkkareihin ja pipon vaaleanpunaiseen kevätpipoon. Se on ikuistettu todella moneen valokuvaan. Rakastan sitä. Palattuani todellisuuteen me kävelemme kauppaan ihastelemaan pehmoleluja kuin olisimme vieläkin viisivuotiaita.

Ulkona on kylmä. Kauhea viima aivan kuin talvella. Minun kevääni katoaa täysin ja alkava lumisade peittää alleen viimeiset rippeet kuivasta asvaltista.

Olen pettynyt valekevääseen.

 

Pakko vielä mainita, että tämä on vitun paska ja ontuva, koska jouduin kirjoittamaan tämän uudestaan ulkomuistista, josta katosi kaikki hyvät ilmaisut.

Päiväni täyttyy yliluonnollisesta. Pääni muuttaa filosofian tunnin esimerkit todeksi ja näen sieluni silmin itseni laittamassa pulpetille kaulapantaa, jotta voisin kävelyttää sitä kadulla. Luokan edessä kaksi samanlaista Nooraa kertoo meille kiltaa empirismistä ja opettajan olkapäällä istuu vihreä hahmo. Minä silittelen pulpettia rauhoittavasti saatuani vaaleanpunaisen pannan kiinni. Katson viereeni, jossa istuu toinen minä. Me keskustelemme asioista, joista tavallisestikin keskustelen itseni kanssa. Katson vielä taakseni ja näen 25 muuta minää opiskelemassa ahkerasti Nooran johdolla.

Iltapäivällä istun perimmäisellä ikkunapaikalla. Minulla on lasi takana kevät ja ihmisiä seurattavaksi ja luokan edessä puhuvat tumman miehen puheet valuvat täysin ohi korvien. Saatan tuntea virkistävän kevätilman ja kuulla lintujen viserryksen. Ei sentään ole vielä pääskysiä, mutta on pikkulintuja ja harakoita, jotka sammakkoina änkevät itsensä rännin alle.

Illalla menen saunaan. Uskaltaudun pitkästä aikaa pyyhkimään suihkun peilin huurusta ja katsomaan itseäni. Tällä kertaa en tee maailmaa mullistavia havaintoja, mutta kuva on silti outo. Irvistelen ja hymyilen peilikuvalle. Lopulta väläytän leveän flirttihymyn ja isken silmää. Painun saunan lauteelle nauramaan. Minun mielialani on paras mahdollinen, oikein luonnottoman onnellinen. Minua ei haittaa, että olen 30 tuntia sitten ollut itsemurha-aikeissa. Olen ainoastaan iloinen, että annoin elämälleni vielä mahdollisuuksia. Yliluonnollisuudet palaavat mieleeni. Minä saatan kuvitella opettajan ja vihreän hahmon täydellisen symbioosin. Näen, miten opettaja ruokapöydässä ojentaa hahmolle pienieleisesti palan leivästään, ja hahmo vastaavasti on aina paikalla pienenä hiljaisena ystävänä. Sellainen otus olisi monelle tarpeen. Hirveän moni ihminen ei voi olla yksin yhtään, vaan tarvitsee viihdykettä toisilta. Minä en ole ollenkaan sellainen, mistä olen kauhean etuoikeutettu.

Ennen saunaan menemistäni olin kuntosalilla. Mikäli joku haluaisi nähdä minut äärettömän onnellisena, pitäisi hänen olla katselemassa minua meidän ulkovaraston päätyikkunasta. Pyöräiltyäni huomaamatta 18 kilometriä ja 33 minuuttia ollessani henkisesti täysin Tuija Lehtisen kehittämän Liisa Virtasen elämässä, päädyin irvistelemään ikkunalle, jonka takaa hohti vain kello kahdeksan pimeä  maaliskuu. Minä flirttailin, ilveilin, hymyilin, esitin päiväunilta herätettyä karhua (joka on tallennettu kaverini puhelimeen) ja iskin silmää ikkunalle mahdottoman hyvän tuulen ympäröimänä. Lopulta join vain vettä ja katselin itseäni. Parasta oli, etten ollut enää ruma tai kaunis. Olin vain pelkkä minä, täydellisesti kaikkien adjektiivien ulkopuolella.

 

kirjoitin helvetin hyvän merkinnän ja eikös tämä vitun paska sekoa ja poista sen. En kirjoita tänne enää ikinä vittu saatana