Pakko vielä mainita, että tämä on vitun paska ja ontuva, koska jouduin kirjoittamaan tämän uudestaan ulkomuistista, josta katosi kaikki hyvät ilmaisut.

Päiväni täyttyy yliluonnollisesta. Pääni muuttaa filosofian tunnin esimerkit todeksi ja näen sieluni silmin itseni laittamassa pulpetille kaulapantaa, jotta voisin kävelyttää sitä kadulla. Luokan edessä kaksi samanlaista Nooraa kertoo meille kiltaa empirismistä ja opettajan olkapäällä istuu vihreä hahmo. Minä silittelen pulpettia rauhoittavasti saatuani vaaleanpunaisen pannan kiinni. Katson viereeni, jossa istuu toinen minä. Me keskustelemme asioista, joista tavallisestikin keskustelen itseni kanssa. Katson vielä taakseni ja näen 25 muuta minää opiskelemassa ahkerasti Nooran johdolla.

Iltapäivällä istun perimmäisellä ikkunapaikalla. Minulla on lasi takana kevät ja ihmisiä seurattavaksi ja luokan edessä puhuvat tumman miehen puheet valuvat täysin ohi korvien. Saatan tuntea virkistävän kevätilman ja kuulla lintujen viserryksen. Ei sentään ole vielä pääskysiä, mutta on pikkulintuja ja harakoita, jotka sammakkoina änkevät itsensä rännin alle.

Illalla menen saunaan. Uskaltaudun pitkästä aikaa pyyhkimään suihkun peilin huurusta ja katsomaan itseäni. Tällä kertaa en tee maailmaa mullistavia havaintoja, mutta kuva on silti outo. Irvistelen ja hymyilen peilikuvalle. Lopulta väläytän leveän flirttihymyn ja isken silmää. Painun saunan lauteelle nauramaan. Minun mielialani on paras mahdollinen, oikein luonnottoman onnellinen. Minua ei haittaa, että olen 30 tuntia sitten ollut itsemurha-aikeissa. Olen ainoastaan iloinen, että annoin elämälleni vielä mahdollisuuksia. Yliluonnollisuudet palaavat mieleeni. Minä saatan kuvitella opettajan ja vihreän hahmon täydellisen symbioosin. Näen, miten opettaja ruokapöydässä ojentaa hahmolle pienieleisesti palan leivästään, ja hahmo vastaavasti on aina paikalla pienenä hiljaisena ystävänä. Sellainen otus olisi monelle tarpeen. Hirveän moni ihminen ei voi olla yksin yhtään, vaan tarvitsee viihdykettä toisilta. Minä en ole ollenkaan sellainen, mistä olen kauhean etuoikeutettu.

Ennen saunaan menemistäni olin kuntosalilla. Mikäli joku haluaisi nähdä minut äärettömän onnellisena, pitäisi hänen olla katselemassa minua meidän ulkovaraston päätyikkunasta. Pyöräiltyäni huomaamatta 18 kilometriä ja 33 minuuttia ollessani henkisesti täysin Tuija Lehtisen kehittämän Liisa Virtasen elämässä, päädyin irvistelemään ikkunalle, jonka takaa hohti vain kello kahdeksan pimeä  maaliskuu. Minä flirttailin, ilveilin, hymyilin, esitin päiväunilta herätettyä karhua (joka on tallennettu kaverini puhelimeen) ja iskin silmää ikkunalle mahdottoman hyvän tuulen ympäröimänä. Lopulta join vain vettä ja katselin itseäni. Parasta oli, etten ollut enää ruma tai kaunis. Olin vain pelkkä minä, täydellisesti kaikkien adjektiivien ulkopuolella.