Minä olen muuttunut nimettömäksi. Nyt minä olen päähenkilö. Muutos tietää sitä, etten voi tappaa itseäni, koska olen sitoutunut kirjaamaan elämääni paperille, ihmisten viihteeksi. Päähenkilöksi, jonka elämä on yhtä kirjakohtausta. Siinä on suuri ero elokuvakohtaukseen, sillä elokuvassa tärkeintä on visuaalisuus, kirjassa tärkeintä on - ainakin minun ympärilläni muotoutuvassa kirjassa - ajatukset ja kaikki muu, mitä tapahtuu pään sisällä. Kuten esimerkiksi Ideaparkin Catwalkin päässä, porvarikaupan kassalla, jossa olen ostamassa ruskeita vakosamettihousuja kokoa 42. Kassaneiti näyttää siltä, että kiinnittää huomiota vain kokoon, eikä esimerkiksi siihen, että olen ylipitkä ja ollakseni normaalin muotoinen, olen myös tavallista leveämpi. Odottaessani rahat ojossa, isän naisystävä esittelee minulle paitaa. Paita ei ole alennuksessa ja huomautan asiasta, hiljaisesti kassaneidin takia. Kassaneiti kuulee, mutta isän naisystävä ei. Joudun toistamaan.

- No vaan 26 euroa, se on halpa, isän naisystävä vastaa heti.

- Se on kyllä paljon mun paidaksi. Varsinkin, kun tollasia on H&M piukallaan, ajattelen, mutten sano mitään.

- Se on ihan uusinta uutta, tuli just eilen, kassaneiti huomauttaa kärkevästi. Hän selvästi luulee, että keskeytän housujen maksamisen ja ryntään tutkimaan paitaa, koska se on nyt uutta muotia.

- Näytänkö siltä, että minua kiinnostaisi uusi muoti suoraan maailman huipulta? Minulla on reisitaskuhousut. Rennot, rumat reisitaskuhousut halpistaviskauppa H&M:än poikien osastolta. Luuletko, että tuon paidan suunnittelija voisi ikinä kävellä tässä kiskurihintakaupassa poikien halpisreisitaskuhousuissa! ajattelen, mutta annan pääni käydä läpi omaa keskusteluaan ja ääneen vastaan kiltisti:

- Jaha.

Minä tunnen päähenkilönä suurta tarvettaa saattaa kaiken paperille, vihkoon. Vain minuutteja sitten koin suunnattomia ongelmia vihon etsimisessä. Etsin sitä yhtä suurella vimmalla kuin äiti vauvaansa lentokoneonnettomuuden jäänteistä. Käytyäni kirjoituspöydän ja lipaston laatikot läpi kahteen kertaan ryntäsin pikkuveljen huoneeseen todistaakseni vihkovarkauden. Olin väärässä, hän ei ollut ottanut vihkoani, eikä hänen huoneessaan ollut yhtään vihkoa varastettavaksi.

Siirryin yöpöydälleni. Yöpöydän latikossa oli paksu Marimekon vihko, jossa oli vain muutama sivu vanhoja prinsessatarinoitani. Tajusin heti, että se oli kuolleen mummon vihko. Varastin sen, kun yläasteella syvästi loukattuina jäätyämme kirkossa meluamisesta jälki-istuntoon menimme kaverille potemaan surkeuttamme ja murtautumaan naapurin ikkunasta sisään. Naapuri itse oli kuollut ja kuopattu.

Vihko alkoi heti suuresti kuvottaa minua. Se mummo oli joskus pitänyt vihkoa ryppyisissä kuolemaa tekevissä käsissään omassa kodissaan, ehkä jopa istunut omalla sängyllään. Pudotin vihon laatikkoon ja pamautin sen kiinni, halusin oksentaa.

Muuta vihkoa en löytänyt, en edes tietokonepöydän laatikoista, en vaikka raivasin tien roinakaappiini ja selailin ala-astevihkoja tyhjien sivujen toivossa. Vihkojen välistä eteeni lensi paperi. "Onko Roopella veli? - On." Aloin samantien ajatella ihmistä, joka löytyy kännykästäni nimellä Roope. Kyllä, hänellä on veli. Mikä sairas yhteensattuma tämän ala-astesyntymäpäivien tietokilpailukysymyksen ja tytön, jonka ristin Roopeksi välillä. Syy, miksi tein moisen ristinnän on typeryydessään yksinkertainen. Informoin humalassa ystäviäni poikaystävästäni Roopesta ja koska joillakin tytöillä on tapana haluta tulla uskotuksi pitkänä laihana hevipoikana, en tehnyt asiaan korjausta. Hevipoika nimesi itsensä uudelleen Mikaeliksi, mutta minun kännykkääni hän jäi elämään Roopena.

Kuitenkin, minulla ei ollut vieläkään vihkoa. Jopa alakerrasta huudettiin, mitä touhuan, koska roinakaapille pääseminen tiesi kuuluvaa huonekalujen siirtelyä. Kilttinä ihmisenä olin sallinut huoneeseeni varoittamatta ilmestyneen sohvapöydän jäämisen järjettömälle paikalle kaapinovien ja sohvanpuolikkaan väliin.

Viimeinen toivoni oli lähes täysi, alunperin koulusta varastettu ja tunneilla tylsyydessä harppiympyröillä naamoineen koristeltu vihko, jossa laskujeni mukaan oli 12 sivua illaksi. Ehkä jopa liikaa, mutta jotenkin kaipasin kokonaan uutta vihkoa. Paksu, lähes tyhjä ruotsin vihko olisi ollut hyvä vaihtoehto, mutta vastavoimistunut omatuntoni esti äidin laskuun otetun vihon käytön johonkin, jota äiti ei koskaan missään tapauksessa saa lukea.

Siinä vaiheessa, vihko auki edessäni, olin jo unohtanut puolet päässäni liikkuneista hienoista lauseista ja sanoista, joiden paperille saattamisen tarve oli pakottanut päätäni saaden minut riipimään laatikoita auki yhä suuremmalla vimmalla. Tyydyin kirjoittamaan mitä mieleen juolahti.

Päähenkilön huoneessa on kolme kelloa, joista kahdessa ei ole pattereita ja joista kolmas makaa pöydällä kyljellään niin, että kun katson sitä sängyssä pää poikittain, kellotaulu on ylösalaisin. Tänään otin asiakseni kääntää kellon oikeinpäin, mutta tajusin sen tikittävän pystyasennossa valtavasti. Alitajuisesti tiesin sen kyllä, koska olen repinyt siitä patterit pois lähes joka yö, mutta nyt, poikittain hiljaisena, tikitys ei ole häirinnyt. Se on ihmeellistä ja hienoa.

Koska päähenkilönä en enää elä, minun ei tarvitse hakea pattereita seinäkelloon tai laittaa sitä seinälle, koska en tarvitse aikaa. Elämällä tarkoitan monia asioita, kuten ystävientäyteisiä, lonkeron ja Marlboron makuista launtaita; kuntosalia, jonka ikkunasta näen itseni, itseni elämässä iloisena ja onnellisena, nauttimassa; kuntopyörän ja torstain tv-ohjelmiston symbioosia; juoksulenkkejä äidin kanssa, joiden jälkeen saan kuulla ylistystä nopeudestani; koulua, jossa imen itseeni tietoa kiinnostuneena ja motivoituneena ja välituntisin nauran vatsalihakset kipeiksi; vapaa-aikaa, jona ajattelen elämän olevan nyt mallillaan ja eniten kuitenkin tarkoitan sopusointua itseni kanssa. Nykyään päähenkilönä en, mitä luultavimmin psykosomaattisen, kroonisen kurkkukipuni ja keuhkoyskäni takia voi liikkua; ylitsepursuavan kateuteni ja jossitteluni takia voi nähdä ketään ihmistä; enkä varsinkaan helpoiten itseinhoni takia tule ikinä pääsemään henkiseen tasapainoon.

Ellen viime lauantaina juhliessani täysin ymmärtänyt, että ainoa ajatukseni kohdistuu tyttöjen pehmusteina pöydän ääressä istuviin poikiin ja siihen, miksi minä en ole poikapehmuste, ymmärsin asian viimeistään tänään, Ideaparkissa. Inhosin kaikkia nuoria. Kaikkia käsi kädessä kulkevia pareja, joista poika oli poika ja tytöllä oli ruma paita. Inhosin sitä, etten halunnut itse parikseni kumpaakaan, halusin itse olla poika, joka kertoisi tytölleen, että tämän paita on ruma. Inhosin vanhoja naisia, inhosin nuorempia tuulipukunaisia, koska he olivat vaatteistaan ja iästään huolimatta oikeita naisia, jotka meikkasivat ja shoppailivat hajuvesiä ja istuivat risteilyillä kalliissa ravintoloissa siemailemassa viiniä "tyttöjen kesken". En koskaan halua tulla vanhaksi ja sanoa vanhusystäviäni "tytöiksi". Pienten lasten isiä, jotka kaappasivat tenavansa vauhdista ja heilauttivat lentokoneimitaation saattelemana vaunuihin, katsoin kaihoten, äärimmäisen kadehtien.

Nyt, päähenkilönä, ostan neljä sormusta. Vielä kaksi joulua ja ainoa tyhjä sormeni on vasen nimetön. Sormi, johon ostin sormuksen yhdessä kultani kanssa - unessa. Toisen kerran ostin siihen sormuksen yksin, kun minua kosittiin puhelimitse, kosittiin vailla toivoa naimisiinmenosta - unessa sekin. Unissa olin tyttö ja tyttöystäväni oli tyttö, mutta valitettavasti en nähnyt vaatekokonaisuuttani. Luultavasti näytin samalta kuin aina, siltä, että asun ulkona, siltä, että olen köyhä tai siltä, että olen naamioitumassa metsäksi. Nimittäin oikeasi asun hyvin sisällä, liiankin sisällä, kahdessa talossa, mikä on teoreettisesti ja käytännöllisesti mahdotonta. En myöskään ole köyhä, enkä käy usein metsässä, joten en tunne tarvetta sulautua sinne. Unet näen hereillä tehdessäni sormusostoksia Glitterissä.

Illalla katseeni osuu saksiin. Olen vaarallisessa mielentilassa käsitelläkseni niitä - hiusteni vuoksi. Leikkelen pöydälle ison, viljankeltaisen kasan hiusten latvoja sieltä täältä. Päivä alkaa olla ohi. Loma on ohi. Autuus on ohi. Elämä ja elämättömyys on ohi. Pian on taas oikea syy nousta sängystä, koulu paremman tulevaisuuden toivossa. Tulevaisuuden, joka näyttää valmiiksi ankealta. Tulevaisuuden, jossa ajan autoa ja maksan laskuja, elämänvaiheen, jolloin päiväni ovat täyttyneet pakoista. Vaihe, johon siirtyminen on siirtymistä vankilasta pakkotyöhön, orjaksi menneisyyteen.